Kauneus on ihmisille tärkeä piirre, jota pidetään suuressa arvossa. Kauneus
on osaltaan myös melko vaikeaselkoinen asia, sillä kuten vanha sananlasku osuvasti tiivistää: ”kauneus on katsojan silmässä”. Se, mitä tällä sananparrella pohjimmiltaan tarkoitetaan on, että kullakin ihmisellä on esteettisesti oma makunsa. Se, minkä joku toinen näkee erityisen kauniina, ei toisessa saa välttämättä aikaan juuri minkäänlaisia tuntemuksia. Tämä on erityisen selkeää esimerkiksi ihmisen ulkonäköä tai taidesuuntauksia koskien: joku ihannoi vaikkapa goottityyliä ja nykytaidetta, kun taas jonkun mielestä molemmat näistä suuntauksista ovat täyttä roskaa. Tämä aiheuttaa puolestaan sen, ettei kauneuden määrittäminen tarkkaan ole mahdollista.
Toki jonkinlaisia suuntaa antavia käsityksiä kauneudestakin voidaan muodostaa. Yleinen linjaus lienee esimerkiksi se, että suurimman osan mielestä kukka on kaunis ja kakka on ruma, kauniin vastakohta. Tämän tarkempaa määritelmää lienee mahdotonta tehdä: onhan meillä jokaisella makumme, ja säännönkin vahvistaa aina poikkeus.
Valokuvista pyritään saamaan mahdollisimman kauniita – miten?
Valokuvaajan tehtävänä on aina pyrkiä saamaan otoksestaan mahdollisimman miellyttävä esteettisesti, toisin sanoen kaunis. Mutta kauneushan on niin vaikeasti selitettävä piirre – miten siihen sitten 
päästään kuvallisin keinoin? Koska kauneutta itsessään on lähes mahdotonta saavuttaa eriävien mielipiteiden johdosta, on siihen otettava toisenlainen lähestymistapa. Mitä jos suoranaisen kauneuden sijaan yrittäisitkin saavuttaa virheettömyyden? Tämä arvo on suhteellisen lähellä kauneutta, mutta eroaa siitä konkreettisella tavalla. Virheettömyys ei jätä niin paljon tulkinnanvaraa, ja on jokseenkin suoranaisempi arvo saavuttaa. Milloin kuva on virheetön?
Sataprosenttista virheettömyyttä lienee hankala saavuttaa, mutta meitä mahdollisimman lähelle kauneutta vievä virheettömyys taas ei vaadi kovinkaan suuria toimenpiteitä. Peruspilarina voidaan pitää sitä, että kuvasta pyritään poistamaan kaikki negatiivisia tuntemuksia aiheuttavat osat ja se pyritään yksityiskohtiaan myöten silottelemaan niin, etteivät pahat kielet löydä siitä mitään negatiivista sanottavaa. Tässä tapauksessa vaikka katsoja ei pitäisi itse kuvan mallia tai hänen tyyliään mahdottoman viehättävänä, ei hän voi sanoa mitään pahaa kuvasta kokonaisuutena. Tällöin on saavutettu optimaalinen virheettömyys – lähes kauneus, melkein siihen verrannollinen, mutta ei ihan. Mutta se riittää, eikö vain?